27/11/2025
Jonain viikkona elämä ei kysy lupaa
Tiistaina osallistuin yritysvalmennukseen. Aiheena olivat ulkoiset ja sisäiset motivaatiotekijät yritystoimintaan. Olin varma, että luvassa olisi kevyt keskustelu, jotain tuttua ja hallinnassa olevaa. Oletin tietäväni, mitä itsestäni sanon.
Huomasin puhuvani ääneen asioista, joita en ollut uskaltanut kohdata edes itsekseni. Sanoista, jotka eivät olleet uusia, m***a jotka olin oppinut väistämään. Paineita, odotuksia ja rooleja, joita olin kantanut niin pitkään, että olin erehtynyt pitämään niitä ominani. Todellisuudessa ne olivat jonkun muun jättämiä jälkiä.
Yrittäjyys on oppimisen ja onnistumisen matka jota ei voi ennustaa.
Terapiassa nämä samat aiheet nousivat uudelleen esiin. Siellä ei etsitty syyllisiä, ei etsitty vikaa. Siellä tehtiin näkyväksi se, mikä oli ollut taustalla jo pitkään: mikään tunne ei ollut syntynyt tyhjästä. Jokaisella niistä oli juurensa — kasvuympäristössä, ihmissuhteissa, tavassa selviytyä. Olin vain kulkenut niiden ohi, kunnes ne pysäyttivät minut.
Oli hämmentävää huomata, että se, minkä olin selittänyt pois, olikin ollut koko ajan mukana. Hiljaisena, m***a painavana.
Tänään jatkettiin yritysvalmrnnuksessa tiistaina esiin nousseiden aiheiden äärellä. Oli todella kipeää antaa itselleen lupa vain olla tunteen äärellä ja purkaa asiaa.. Todellisuudessa kohdata ne kipeät hetket, joita on pitänyt lokeroituna sisimmissään.
Matka jatkui akupunktioon.
Akupunktio hoidossa pintaan nousi suru. Ei räjähdyksenä, ei huutona. Vaan hiljaisena, syvänä, raskaana tunteena, joka tiesi mistä se tulee. Se ei pyytänyt lupaa. Se vain tuli. Ja minä itkin.
Hoitaja kysyi, olenko valmis päästämään tunteesta irti, vai tarvitsenko sitä vielä suojaamaan? Hetken kuluttua hän sanoi, että kyyneleet ovat sielun pesuvettä.
En tienny mitä ajattella tuosta lauseesta. M***a jotain minussa tapahtui.
Ei kevyesti, ei vaivihkaa — vaan tavalla, joka löysi vihdoin ulospääsyn.
M***a ehkä elämä välillä tarvitsee tällaisen ravistuksen, jotta näkee missä kohtaa kannan sellaista, mikä ei enää kuulu minulle. Ehkä itku ei ole merkki hajoamisesta, vaan siitä että jokin vanha rakenne ei enää kestä ja tilalle on tulossa jotain muuta.
❤️ Salla
