12/06/2024
Kun ihminen kasvaa, alkaa ensin aavistuksen omainen usva nousta jostakin omantunnon takamailta. Sen voi vielä puhaltaa pois ja paistatella mieluummin auringossa, touhuta täysillä, mieli on tyytyväisen tietämätön muusta, kuin siitä mitä on nyt. Sumu alkaa kuitenkin hiipiä huomaamatta sakeampana. Pian ollaankin ihan siellä maidonvalkeassa, missä mittasuhteet vääristyvät, kaikki näyttää olevan kauempana tai lähempänä kuin on, eikä tiedä missä tai miten päin liikutaan vai liikutaanko kuitenkaan. Ei voi enää kieltää sitä, että jotakin on pysyvästi toisin. En enää voikaan löytää takaisin siihen mitä oli. Jos sen tekisinkin, tietäisin ettei se ole totta. On kaksi vaihtoehtoa: teeskennellä koko loppuelämänsä tai hyväksyä se, ettei mikään ole enää niin varmaa kuin epävarmuus. Sitä alkaa kurottaa kohti jotakin etäisesti valoisalta näyttävää. Siellä alkaa taas toivon säteet tavoittaa ja katse kirkastua. Ehkä elämä voikin olla näinkin. Ehkä näinkin voi ajatella. Maailma onkin avarampi paikka. Miten minä elin niin pitkään tietämättä sitä? Muut eivät tiedä minun muuttuneen, en enää sovikaan joukkoon, siihen omaan kolooni. En ehkä tiedä mikä olen, m***a olen ainakin enemmän sitä.