Eläinlääkäri Anne Myller

07/08/2025

Käytöshaasteen hinta

Kirjoitin edellisessä tekstissäni lemmikkien käytöshaasteita työkseen ratkovien ammattilaisten koulutustaustoista Suomessa ja Iso-Britanniassa. Briteissä he ovat lähtökohtaisesti kaikki yliopistokoulutettuja, mikä näkyy myös palveluiden hintatasossa. Esimerkiksi käytöseläinlääkärit ovat suorittaneet kaksi ylempää korkeakoulututkintoa (ensimmäinen eläinlääkinnästä ja toinen käytöshaasteiden ratkomisesta), eikä opiskelu saarivaltiossa ole suinkaan maksutonta, kuten Suomessa olemme tottuneet.

Seuraamieni eläinlääkärien (vet behaviourist) ensikäyntipaketit maksavat tällä hetkellä tuhannen euron luokkaa. Hinta sisältää esitietoihin perehtymisen, 2-3 tunnin kotikäynnin asiakkaan luona ja kattavan raportin jatko-ohjeineen, sekä 3-12 kuukautta jonkinlaista jälkiseurantaa (esimerkiksi sähköpostitse tai WhatsAppin kautta). Osalla pakettiin kuuluu myös pääsy itseopiskelumateriaaleihin tai yksi kontrollitapaaminen videoyhteydellä. Sen sijaan hinta ei sisällä verinäytteitä, röntgenkuvia tai lääkityksiä, vaan nämä hoidetaan tarvittaessa asiakkaan oman eläinlääkärin kautta.

Ennen hinnan kauhistelua kannattaa huomata, että brittisysteemissä jokaiselle potilaalle varataan selvästi enemmän aikaa kuin meillä on totuttu. Tämä tarkoittaa, että käytöseläinlääkäri tai käyttäytymistieteilijä tapaa usein vain yhden uuden asiakkaan päivässä, jotta aikaa jää myös raportointiin ja jatkoseurantaan. Vertailun vuoksi Suomessa eläinlääkäriajan pituus vaihtelee yleensä vartista tuntiin, jolloin käytöspotilaaseen perehtyminen muiden potilaiden välissä tuottaa haasteita. Eläintenkouluttajien asiakastapaamiset ovat yleensä hieman pidempiä, m***a kuitenkin selvästi näkemääni brittikäytäntöä lyhyempiä.

Suomalaisten kouluttajien kanssa jutellessani törmään jatkuvasti turhautumiseen siitä, etteivät asiakkaat sitoudu pitkäjänteisesti koulutusprosessiin, vaan monet etsivät helppoja pikaratkaisuja. Asiakas ei ole kenties hahmottanut palvelua varatessaan, paljonko työtä eläimen käyttäytymisen muuttaminen vaatii. Olisi kiinnostavaa tietää, suhtautuvatko brittiläiset koiranomistajat vakavammin ongelmien ratkomiseen, koska pelkkä käytösneuvojan vastaanotolle pääseminen vaatii eläinlääkärin lähetteen ja lemmikin elämäntarinan selvittämisen esitietolomakkeelle. Isompaa koulutuspakettia ostaessa omistajalle todennäköisesti myös selviää, ettei esimerkiksi ”muille koirille haukkuminen” ole vain yksittäinen pois koulutettava käytös, vaan usein oire laajemmasta ongelmasta. Niinpä räksyttäminen tuskin ratkeaa yhdellä nopealla kouluttajakäynnillä.

Olisi äärimmäisen kiinnostavaa tietää, kuinka iso osa käytösterapiaan hakeutuneista koirista saa pysyvän avun Iso-Britanniassa ja Suomessa. Tietääkseni tästä ei ole dataa olemassa. Epäilen brittisysteemin olevan tehokkaampi, sillä alalla työskentelevillä on saarivaltiossa sekä huomattavasti laajempi koulutustausta että enemmän aikaa paneutua yksittäiseen potilaaseen. Todennäköisesti nämä erot olisi tehostettu ajan saatossa pois, jos niistä ei olisi hyötyä.

Toisaalta brittityylisen käytösterapian laajuus ja hinta voivat muodostua esteeksi vähävaraiselle omistajalle. En tiedä, onko silloin parempi myydä suomalaisittain matalan kynnyksen palvelua, jos se ei riitä ongelman ratkaisemiseen. Todennäköisesti pienelläkin budjetilla voidaan kuitenkin saada jonkinlaista apua lähtötilanteeseen verrattuna, vaikkei aivan optimaaliseen tulokseen päästäisikään.

Rahasta puhuessa on pakko mainita, että lemmikkivakuutukset kattavat Briteissä myös ammattilaisen tekemää käytösneuvontaa. Vakuutuksia pohdin enemmän seuraavassa kirjoituksessa.

26/07/2025

Erilaisia koirankouluttajia

Tutustuessani brittiläisten eläinlääkäreiden ja eläintenkouluttajien yhteistyöhön havaitsin ensimmäisenä, kuinka paljon heidän koulutuspolkunsa eroavat suomalaisista käytännöistä. Briteissä erilaisia tutkintoja ja toimenkuvia on paljon laajemmin kuin meillä.

Karkeasti saarivaltion ”koirankouluttajat” jakautuvat kolmeen kategoriaan: kouluttajiin (dog trainer), käyttäytymistieteilijöihin (animal behaviourist) ja käyttäytymiseen erikoistuneisiin eläinlääkäreihin (veterinary behaviourist). Näistä kouluttajan toimenkuva on kaikkein kapein, sillä he keskittyvät pentukoulujen pitämiseen ja perustottelevaisuuden kouluttamiseen, sekä mahdollisesti harrastus- ja kilpailulajien opettamiseen. Käytännössä he pyrkivät ehkäisemään käytösongelmien syntymistä ja luomaan hyvää yhteistyötä koirien ja omistajien välille, m***a eivät juurikaan ratko ongelmia.

Jos omistaja hakee apua koiransa käytösongelmaan, hän todennäköisesti päätyy joko käyttäytymistieteilijän tai eläinlääkärin vastaanotolle. Ainoat ongelmat, joita perustason kouluttajat ratkovat, ovat koulutuksen puutteesta tai heikosta koulutuksesta johtuvat harmit, jotka häiritsevät enemmän omistajaa kuin koiraa. Näitä ovat esimerkiksi hihnassa vetäminen, vieraita vasten hyppiminen tai epäluotettava luoksetulo. Sen sijaan eettisesti toimiva koirankouluttaja lähettää käyttäytymistieteilijälle esimerkiksi kaikki yksinolo-ongelmaiset, hihnassa räyhäävät ja ääniä pelkäävät lemmikit, sekä perheen lemmikkien keskinäiset nahistelut.

Käyttäytymistieteilijöillä (animal behaviourist) on taustallaan yliopistotutkinto ja ohjattua alan työkokemusta, ennen kuin he voivat ottaa vastaan omia käytösasiakkaita. Esimerkiksi CCAB-titteli (Certified Clinical Animal Behaviourist) vaatii hyväksytyn yliopistotutkinnon lisäksi laajan potilashistorian ja jatkuvaa lisäkouluttautumista. Jokaista hoidettavaa eläinlajia kohden tehdään omat sertifikaatit. Näin asiakas voi varmistua kouluttajan perehtyneisyydestä sekä koulutettavaan lajiin että kyseiseen käytöspulmaan.

Käytöseläinlääkärillä (vet behaviourist) on yleensä taustana ensin eläinlääkärin tutkinto ja sen jälkeen erillinen maisteritutkinto eläinten käyttäytymistieteestä, sekä siihen liittyvät harjoittelut ja työkokemus (samat kuin käyttäytymistieteilijällä). Pisimmälle kouluttautuneet ovat suorittaneet myös eurooppalaisen diplomaattitutkinnon käyttäytymislääketieteestä.

Vertailun vuoksi Suomessa on nykyään kaksi valvottua tutkintoa, joilla koirankouluttaja voi osoittaa pätevyytensä: eläintenkouluttajan ammattitutkinto ja erikoisammattitutkinto. Molemmat tutkinnot ovat verrattain uusia, sillä ammattitutkinto lanseerattiin noin 15 vuotta sitten ja erikoisammattitutkinto kymmenen vuotta myöhemmin vuonna 2019. Korkeakoulututkintoja eläinten käyttäytymisestä tai eläinlääkäreille suunnattua alan jatkokoulutusta ei toistaiseksi ole tarjolla. Toki tiedän useamman ammattilaisen suorittaneen alan tutkintoja ulkomailla.

Erot maiden koulutusjärjestelmissä ja työn organisoinnissa johtavat hyvin erilaiseen hoitopolkuun. Esimerkiksi vastaantulijoille hihnan päässä haukkuva koira ohjataan Briteissä eläinlääkärintarkastuksen kautta käyttäytymistieteilijän vastaanotolle, sillä käyttäytymistieteilijät ja käytöseläinlääkärit ottavat asiakkaita vastaan vain lemmikin oman eläinlääkärin kirjoittamalla lähetteellä. Näin varmistetaan, että lemmikin terveys on hoidossa ennen koulutuksen aloittamista.

Suomessa hihnahaukkujan omistaja todennäköisesti päätyy ottamaan yhteyttä suoraan koirakouluun. Käsittääkseni valtaosa suomalaisista kouluttajista tarjoaa sekä yleisempää kurssimuotoista koulutusta että yksityisohjauksia ongelmakäytösten ratkomiseksi. Tämä siis vastaa yhdistelmää brittiläisen kouluttajan ja käyttäytymistieteilijän työnkuvista. Ylipäätään meillä ei mielestäni erotella eri käytösten ongelmallisuutta tai taustasyitä yhtä paljoa kuin Britanniassa, koska samat kouluttajat hoitavat molempia.

En osaa sanoa, kumpi polku on tehokkaampi tai muuten suositeltavampi. Tuntemani kotimaiset kouluttajat ovat pääasiassa opiskelleet paljon myös muodollisten tutkintojen ulkopuolelta, sekä ohjaavat asiakkaan eläinlääkärin tutkimukseen heti koulutuksen alkuvaiheessa. Niinpä en suinkaan väitä, että yliopistotutkinnon tai eläinlääkärin lähetteen puuttuminen prosessista välttämättä heikentää lopputulosta. Kuitenkin pelkään sen vaikeuttavan asiakkaan mahdollisuuksia varmistua kouluttajan tasosta: maisterin paperit olisivat tietynlainen tae taustatietojen laajuudesta, sekä kyvystä analyyttiseen ja kriittiseen ajatteluun. Koen itse, että käytöshaasteiden ratkominen vaatii juuri tällaista analyyttistä ja kokonaisvaltaista otetta eläimen hyvinvoinnista, sillä jokaiselle hihnassa haukkuvalle koiralle ei voi soveltaa samoja koulutusniksejä. Mielestäni ammattitutkinto ei siis yksinään takaa riittävää osaamista vaativampien käytöshaasteiden kartoittamiseen ja ratkomiseen.

Uskon, että pidemmällä aikavälillä myös Suomessa tehdään suurempaa eroa kouluttajien erilaisten osaamistasojen välille. Kun erikoisammattitutkinnon tunnettuus paranee ja sen suorittaneita kouluttajia on paremmin tarjolla, siirtynee käytöshaasteiden ratkominen heidän tehtäväkseen. Pidän siitä, että erikoisammattitutkinnossa keskitytään yhden eläinlajin syvälliseen tuntemiseen ja siinä on mahdollisuus suuntautua juuri käytösongelmiin. Tutkinnon perusteissa painotetaan lajituntemusta, eläimen kokonaisvaltaisen hyvinvoinnin kartoittamista ja käyttäytymisanalyysiä, joten näistä elementeistä tutkintoa voisi hyvin laajentaa korkeakoulutasoiseksi.

Toisaalta on hyvä muistaa, kuinka nopeaa alan kehitys on Suomessa ollut. Aloittaessani koulutusopintojani suuri osa alalla puuhastelevista pohjasi oppinsa harrastuneisuuteen ja perimätietoon, eikä monikaan ollut edes kuullut tutkinnon mahdollisuudesta. Siihen nähden koen nykytilanteen huomattavasti organisoidumpana ja ammattimaisempana. Eikä kehitys varmasti tähän lopu, joten uskon koulutustason nousevan jatkossa sekä kouluttajien että käytöspotilaita tekevien eläinlääkäreiden keskuudessa.

18/07/2025

Terveisiä Briteistä!

Yksi tämän vuoden käytöspotilaisiin liittyvistä projekteistani on kansainvälisten vaikutteiden kerääminen. Projekti alkoi viime vuonna hakiessani stipendiä eurooppalaiselta pieneläinlääkäreiden kattojärjestöltä FECAVAlta (Federation of European Companion Animal Veterinary Associations). Halusin stipendin turvin selvittää tarkemmin, kuinka lemmikkien käytöshuolia hoidetaan alan suurmaassa Iso-Britanniassa – sekä tietenkin tuoda parhaat käytänteet mukanani Suomeen.

Stipendi myönnettiin viime syksynä ja kävin sen turvin nyt kesäkuussa opintomatkalla Lontoossa. Kuten opintoprojekteilleni usein käy, paisui tämäkin matkan varrella. Sopivia harjoittelupaikkoja etsiessäni keskustelin useiden brittiläisten käytösneuvojien ja aiheeseen erikoistuneiden eläinlääkärien kanssa, sekä hämmästyin heidän vieraanvaraisuudestaan ja auttamisen halustaan. Sain runsaasti vinkkejä hyödyllisistä tietolähteistä ja alan kansainvälisistä järjestöistä, sekä vierailukutsuja.

Toistaiseksi olen päässyt seuraamaan käytöspotilaita lähetteellä hoitavien eläinlääkäreiden työtä sekä etänä Zoomin välityksellä että paikan päällä Lontoossa. Olen oppinut paljon käytännön niksejä ja ratkaisuja, m***a kiinnostavinta on ollut vertailla eroja ja yhtäläisyyksiä maiden välillä. Loppujen lopuksi koirien (ja omistajien) ongelmat ovat yllättävän samanlaisia sekä metropolin keskustassa että metsäisessä Suomessa, m***a niiden ratkomisen ympärille rakentuneet rakenteet ja käytännöt eroavat valtavasti maiden välillä. Näistä pohdinnoista enemmän seuraavissa postauksissani.

Tällä hetkellä kansainvälisyysprojektini on kesätauolla. Tarkoitus on jatkaa etäohjausten seuraamista syksyllä ja lähteä loppuvuodesta pidemmälle opintomatkalle maailmankuulun Dr. Sarah Heathin käytösklinikalle, joka on käsittääkseni Britannian suurin ja tunnetuin. Yrityksessä työskentelee useita eläinlääkäreitä, käyttäytymistieteilijöitä, kouluttajia ja jopa eläinfysioterapeutti pelkästään käytöspotilaiden parissa. Heidän klinikkansa suosiosta kertoo paljon, että harjoittelusta piti sopia lähes vuotta etukäteen mahtuakseen mukaan.

Syksyn kansainvälisiä oppeja odotellessa jatkan tuttuun tapaan käytös- ja kipupotilaiden vastaanottoa Eläinklinikka Huiskuhännässä Jyväskylässä. Tervetuloa!

(Kuvassa on erään Lontoossa vierailemani kotieläinpihan logo.)

02/07/2025

Kissan uusi nuoruus

Toisinaan kissan paino yllättää omistajan, kun eläinlääkäri vertaa mirrin painoa aiemmilla käynneillä kirjattuihin lukemiin. Jos katti on kerännyt lisää vararengasta vyötärölle, keskustellaan yleensä laihdutuksesta. Aina suunta ei kuitenkaan ole ylöspäin, vaan verrattain usein seniorikissa on pudottanut osan painostaan kenenkään huomaamatta. Harva omistaja myöskään huolestuu, vaikka laihtumisen huomaisi, jos aiemmin pyylevä mirri vasta lähestyy ihannepainoaan. Eikös normaalipaino ole tavoiteltava asia?

Eläinlääkärin näkökulmasta laihtuminen on aina huolestuttavaa, jos sille ei löydy selkeää syytä. Kissan pieni koko huomioiden muutos ei useinkaan ole niin mitätön kuin äkkiseltään ajattelisi. Pienikokoisen kissan kohdalla jo puolen kilon painonpudotus vastaa noin 15 kilon laihtumista ihmisellä. Semmoinen harvoin tapahtuu vahingossa ilman elämäntaparemonttia tai vakavaa sairautta.

Jos kissan paino putoaa tasaisen hallitusti laihdutuskuurin myötä tai sen elintavat ovat muuttuneet merkittävästi vaikkapa ulkoilun lisäännyttyä, on ylipainon pudottaminen onnitteluiden arvoinen hyvinvointiteko. Myös kipulääkityksen saaminen kohdalleen voi lisätä kissan liikkumista niin paljon, että ruokinnan pysyessä ennallaan katti alkaakin laihtua hiljakseen. M***a jos omistaja ei osaa kertoa muuttaneensa mitään lemmikkinsä ruokinnassa tai hoidossa, on aika tutkia tarkemmin kissan terveyttä.

Laihtumiselle on useita mahdollisia syitä. Kissa saattaa syödä aiempaa huonommin esimerkiksi munuaissairauden tai hammaskivun vuoksi. Toisinaan kuitenkin omistaja kertoo itsevarmasti, että ruoka maistuu entiseen tapaan tai jopa aiempaa paremmin. Muutenkin seniorikissa tuntuu olevan elämänsä kunnossa, leikkii ja riehuu kuin nuoruudessaan. Ei siis mitään syytä huoleen – vai onko?

Uuden nuoruuden sijaan superseniori saattaa kärsiä kilpirauhasen liikatoiminnasta. Kilpirauhasen tehtävä on säädellä elimistön toimintaa termostaatin tavoin. Hypertyreoosissa eli kilpirauhasen liikatoiminnassa termostaatti menee epäkuntoon ja osoittaa pysyvästi kaakkoon saaden koko elimistön ylikierroksille. Silloin ruokahalu ja energiankulutus kasvavat. Myös aktiivisuus kasvaa, eli kissa voi muuttua aiempaa leikkisämmäksi tai liikunnallisemmaksi. Toisinaan kissa muuttuu äreämmäksi ja stressaantuu aiempaa herkemmin. Se saattaa myös äännellä aiempaa enemmän, esimerkiksi mouruta keskellä yötä. Turkki voi ohentua ylenpalttisesta hoitamisesta tai näyttää takkuiselta. Kissalle tulee helposti kuuma, joten se voi hakeutua aiempaa viileämpiin paikkoihin. Usein myös paino putoaa kasvaneen energiankulutuksen vuoksi. Lisäksi voi olla lisääntynyttä juomista ja virtsaamista, sekä oksentelua tai ripulia.

Jatkuva ylikierroksilla oleminen kuluttaa elimistöä monin tavoin. Se voi aiheuttaa rytmihäiriöitä ja johtaa vaaralliseen sydänlihaksen liikakasvuun. Pidemmän päälle kissan lihaskunto heikkenee elimistön hajottaessa lihaskudosta energiaksi, joten hetkellisesti hyvältä tuntunut uusi nuoruus ei oikeasti ole kissalle hyväksi. Siksi sairaus kannattaa tunnistaa ja hoitaa mahdollisimman pian, ettei kissa muutu hiljalleen takkuiseksi luurangoksi.

Kilpirauhasen liikakasvu todetaan mittaamalla verinäytteestä kilpirauhasarvo T4. Jos arvo on koholla, on syytä hillitä kilpirauhasen toimintaa lääkityksellä. Vaihtoehtoina ovat myös leikkaus tai radiojodihoito, m***a valtaosa potilaista pärjäilee hyvin loppuelämän lääkityksellä. Kunhan lääkitys saadaan kohdalleen, voi hypertyreoosia sairastava kissa elää aivan normaalia, hyvää elämää.

Kilpirauhassairauksia ei voida ehkäistä kissan hyvällä hoidolla. Hyvään hoitoon kuitenkin kuuluu lemmikin syömisten, juomisten, tarpeidenteon ja käytöksen seuraaminen. Näiden lisäksi kannattaa punnita katti säännöllisesti, sillä silmä tottuu hiljalleen tapahtuviin painon muutoksiin. Jos havaitset muutoksia kissan voinnissa tai käytöksessä, ota herkästi yhteys eläinlääkäriin.

Kotiseurannan lisäksi suosittelen yli kymmenvuotiaille kissoille vuosittaista verikoetta, sillä kilpirauhasen liikatoiminta ei ole suinkaan ainoa verinäytteistä paljastuva vanhempien kissojen tyyppivika. Mitä aiemmin alkavat sairaudet havaitaan, sitä paremmin niiden etenemistä voidaan estää ja kissan hyvälaatuista elinikää pidentää.

23/06/2025

Tässä kiinnostavaa kuunneltavaa ihmisten suuterveydestä (tai sen puutteesta) menneinä vuosisatoina. Eniten järkytyin siitä, kuinka monet podcastissa kuvaillut kauhulöydökset ovat edelleen arkipäivää eläinlääkärin vastaanotolla. Kieltämättä niitä olisi vaikea kuvitella nykyihmisen suuhun, niin hurja on ollut kehitys ihmisten hammaslääketieteessä viimeisen sadan vuoden aikana.

Mitä jaksosta sitten löytyy? Esimerkiksi parodontiitin, eli hampaan kiinnityskudostulehduksen vuoksi heiluvia ja itsekseen tippuneita hampaita näen lähes viikottain. Jonkinasteinen parodontiitti vaivaa lähes jokaista keski-ikäistä koiraa ja pienillä koirilla huomattavasti nuorempanakin. Eivätkä juuripaiseetkaan ole poikkeuksellisia. Niitä saattaa löytyä useampikin saman koiran suusta, joskaan emme käytä enää entisajan luumätä-termiä.

Myös oronasaalifisteli, eli suusta kitalaen läpi nenäonteloon menevä reikä on mainittu podcastissa mahdollisena hampaanpoiston komplikaationa. Meillä se ei tarvitse hampaanpoistoa, sillä näitä yhteyksiä syntyy muutenkin tulehtuneen luun syöpyessä pois yläkulmahampaan ympäriltä. Pahimmillaan olen itsekin kaivellut limaisia ruohotuppoja pois koiran kulmahampaan jättämästä kuopasta.

Yksi selkeä ero ihmisten ja koirien välillä kuitenkin on. Koirilla sokerin syöminen ja karies eivät ole merkittäviä ongelmia, vaan suun tulehdusten juurisyyt ovat hieman erilaiset. Käytännön kauhut ovat kuitenkin hämmentävän samanlaisia entisajan hammaslääkärin ja nykyeläinlääkärin vastaanotolla.

Uuden ajan alussa 1500- ja 1600-luvuilla sokeri oli Euroopassa vielä melko harvinaista. Sitä oli kuitenkin yllin kyllin tarjolla kuninkaallisissa hoveissa, ja moni kruunupää oli perso makealle. Sokerin vaikutusta hampaisiin ei kuitenkaan ymmärretty tai sen aiheuttamia haittoja hoitaa. Karieksen...

17/06/2025

Nivelrikkokivun vaiheet

Kirjoitin viime syksynä nuoren koiran nivelrikosta ja sen tunnistamisen vaikeudesta. Koko tekstin löydät täältä: https://www.facebook.com/elainlaakariMyller/posts/pfbid02KvvFuUXmFrcGw1whmgWcHged5LL2PFUisGVBV6SWqw3rGi5UNWUFYm9suD9AzG2Ul

Koirilla ylivoimaisesti yleisin syy nivelrikolle on luuston rakenneongelma, jolloin nivel ei ole koskaan kasvanut normaaliksi. Yleisiä esimerkkejä tästä ovat matalat lonkkamaljat ja joukko kyynärnivelen kasvuhäiriöitä. Koska epämuotoinen nivel kuormittuu väärin pienestä pitäen, voi nivelrikko kehittyä hyvinkin nuorena. Koirilla nivelrikko ei siis ole vanhuusiän sairaus kuten ihmisillä!
Nivelrikkokipu ilmenee eri tavoin eri ikävaiheissa, mikä hankaloittaa sen tunnistamista. Valitettavasti kaikki nykyiset oirekyselyt on suunniteltu tunnistamaan nivelrikkokivun myöhempiä muotoja, eli vanhempien lemmikkien kipua. Siksi nuoret koirat saavat niistä usein matalia pisteitä, vaikka kärsisivät selvästi nivelrikosta ja saisivat näkyvän avun kipulääkkeistä.

Miltä nivelrikkokipu sitten näyttää? Aluksi eläin sopeuttaa liikkeensä siten, että kipua tuntuu mahdollisimman vähän. Tämä ei suinkaan tarkoita, että koira liikkuisi vähemmän, saati ontuisi liikkuessaan. Se ei myöskään tarkoita, että koiran kipu olisi lievää. Esimerkiksi lonkan kasvuhäiriöstä kärsivä koira saattaa jo kasvuaikanaan nojata painoa enemmän etuosalle, kävellä lanteet keinuen tai hypellä portaissa tasajalkaa. Yleensä muutokset ovat niin pieniä, että vain kokenut tarkkailija osaa kiinnittää niihin huomiota. Valtaosa omistajista pohtii koiran joko nojaavan hihnaa vasten, olevan pentumaisen kömpelö tai innokas koheltaja.

Kivun pitkittyessä koiran elimistö herkistyy kivulle. Samalla tavalla kuin aivojen hermoyhteydet vahvistuvat toistojen myötä uusia taitoja opetellessa, myös kipua välittävät hermoradat vahvistuvat sitä enemmän, mitä enemmän eläin kokee kipua. Kipu alkaa tuntua pahemmalta, vaikkei nivelen vaurio etenisi.

Kivun pitkittyessä eläimen liikkeessä alkaa näkyä selkeämpiä muutoksia. Vuosien kuluessa se saattaa ajoittain empiä tai vältellä kipua aiheuttavia liikeratoja, kuten portaiden kiipeämistä tai hyppäämistä. Paikoin liikkeessä voi näkyä jäykkyyttä, m***a tuskin vielä ontumista, varsinkaan jos vaiva on molemmin puoleinen tai useassa nivelessä. Uskallan väittää, ettei valtaosa omistajista havaitse vielä tässäkään vaiheessa koiransa kipua, niin hienoisia ja hitaasti tapahtuvia nämäkin muutokset ovat.

Lopulta nivelrikkokipu kehittyy siihen pisteeseen, jota erilaisissa kipukyselyissä mitataan. Monet omistajat huomaavat koiran olevan jäykkä aamuisin tai nukkuvan aiempaa enemmän. Lemmikki ei ehkä innostu leikkimään kuten nuorempana ja se pysähtelee kesken lenkin. Yllättävän moni omistaja ei kuitenkaan hakeudu eläinlääkäriin tässäkään vaiheessa, vaan laittaa oireet vanhuuden piikkiin. Usein eläinlääkäriin hakeudutaan vasta viimeisessä vaiheessa, jossa eläin selvästi ontuu tai ei enää pääse ylös makuulta ilman apua. Silloin koira on todennäköisesti kärsinyt kivusta jo vuosia.

Itselleni oli valaisevaa nähdä videot kahdesta nivelrikkoisesta koirasta portaissa. Molempien koirien nivelrikko näytti röntgenkuvan perusteella yhtä pahalta. Nuorempi koirista oli vasta nelivuotias, joten se kiipesi portaat epäröimättä. Harjaantunut silmä kyllä huomasi koiran käyttävän takaosaansa hieman holtittomasti ja osa sen säheltämisestä saattoi johtua epämukavuudesta. Vanhempi koira, 12-vuotias, sen sijaan merkittävästi epäröi portaiden nousun aloittamista ja lopulta raahusti raput ylös askel kerrallaan, välissä lepäämään pysähtyen.

Videot nähtyäni jäin pohtimaan, kuinka iso osa nivelrikkokivun pahenemisesta on oikeastaan kudostuhon etenemistä, ja paljonko pitkittyneellä kivulle herkistymisellä on merkitystä. Röntgenkuvien perusteella näiden kahden koiran pitäisi olla yhtä kipeitä. Jos vanhempi koira olisi ollut tehokkaalla kivunhoidolla heti nivelrikon alkuvaiheista lähtien ja kipulääkitys olisi nyt jostain syystä lopetettu, epäröisikö ja ontuisiko koira vähemmän? Todennäköisesti, sillä sen hermosto ei olisi ehtinyt vuosien ajan herkistyä kivulle. Se ei pelkäisi jo ennakolta portaiden kiipeämisestä aiheutuvaa kipua. Koiran takaosan lihaskunto olisi luultavasti myös parempi, jos se ei olisi kompensoinut lonkkakipua koko elämänsä ajan.

Näkisin, että tällä hetkellä suurin haaste on tunnistaa nivelrikko aikaisessa vaiheessa ja aloittaa sen hoito ennakoivasti. Hoito ei aina tarkoita pysyvää loppuelämän lääkitystä. Lisää nuoren koiran nivelrikon hoidosta voit lukea aiemmasta postauksestani: https://www.facebook.com/elainlaakariMyller/posts/pfbid0hNAhDsLHFQP5NtjfGkhFHLoMYyLiHBPdkx7oUXLaxjoA34ycVvS6KvEkfSo56c2Pl

11/06/2025

Tärkeä muistutus jaettavaksi. Kohtaan vastaanotollani usein väsyneitä ja epätoivoisia omistajia, jotka ovat panostaneet koiraansa valtavasti. Valitettavasti sekään ei aina riitä. Silloin on tärkeää kuulla, ettei luovuttaminen ole merkki huonosta koiranpidosta, eikä se tee ihmisestä välinpitämätöntä. Se voi olla jopa suurinta rakkautta mahdottomassa tilanteessa.

Koiran omistajuuden sijaan puhun usein mielummin huoltajuudesta kuin omistamisesta, sillä tapaan töissä valtavan määrän eettisesti erittäin sitoutuneita koiran omistajia, jotka käyttävät paljon aikaansa, energiaansa ja kaikenlaisia resurssejaan taatakseen koiralle aidosti laadukkaan elämän.

Tehtävä ei ole helppo: nykykoirilla on käyttäytymisen haasteiden yhteydessä tavanomaisesti terveydellisiä haasteita: tuki- ja liikuntaelimistön vaivat, suoliston ongelmat ja monet muut kuntoutukset voivat kestää kuukausia tai hurjimmillaan vuosia. Jos terveydenhoito kestää, koiran ja ihmisen elämä voi jäädä pyörimään luuppiin: harjoittelu ei edisty koiran voinnin vuoksi, m***a paranemista ja sopivien hoitopolkujen ja -menetelmien löytämistä ei voida aina nopeuttaa tilannetta kontrolloimalla.

Tilanne ei todellakaan ole silloin reilu: ihminen voi laittaa kaiken aikansa, rahansa ja ihmissuhteensa koetukselle säilyttääkseen oman etiikkansa mukaisen koiran huoltajuuden. Samaan aikaan ihmisen omat tarpeet voivat luoda valtavaa syyllisyyttä: miksi minä en jaksaisi, ja miksi minä toivon hetkittäin jopa koiran menetystä?

Ei ole huonoa koiran omistajuutta omata inhimillisiä tarpeita omaa elämäänsä kohtaan. Ajatukset ja ihmislajin tyypilliset tarpeet eivät ole tahdonalaisia. ☝️

Haastavien tilanteiden on myös tarkoitus olla väliaikaisia matkalla kohti kehittyneempää hyvinvointia. Huonoa omistajuutta ole vielä sekään, että jossain pisteessä toteaa, että tämä pitkittynyt tilanne ei palvele enää ketään. Hyvin todennäköisesti olet tehnyt kaikkesi.

07/06/2025

Hoitamisen ja hoitamatta jättämisen riskit

Usein lemmikin hoitoon liittyvät riskit pelottavat omistajia. Tämä on täysin ymmärrettävää, sillä eläviä olentoja hoitaessa emme voi koskaan täysin ennakoida, kuinka kyseinen yksilö reagoi käytettyihin lääkkeisiin ja paranevatko kudokset kuten keskimääräisellä potilaalla. Myös inhimillinen virhe voi sattua jokaiselle eläinlääkärille.

Jokaisessa hoidossa ja toimenpiteessä on siis riskinsä. Yleensä riski on hyvin pieni odotettavaan hyötyyn nähden, sillä eihän toimenpiteen tekemisessä muuten olisi järkeä. Riskiä myös aktiivisesti pienennetään muun muassa tutkimalla potilaan verinäytteet ennen toimenpidettä piilevien sairauksien toteamiseksi ja seuraamalla potilaan elintoimintoja nukutuksen aikana, jotta pieniinkin poikkeamiin voidaan reagoida nopeasti. Lisäksi nykyaikaiseen riskienhallintaan kuuluu henkilökunnan säännöllinen kouluttaminen, sekä erilaiset rutiinit ja tarkastuslistat inhimillisten virheiden välttämiseksi. Näiden avulla esimerkiksi koiran nukuttaminen voidaan toteuttaa hyvinkin turvallisesti.

Huomattavasti vähemmän puhutaan hoitamatta jättämisen aiheuttamista riskeistä. Klassinen esimerkki tästä on lemmikkien hammashoito, sillä suussa muhiva tulehdus voi levitä verenkierron välityksellä esimerkiksi sydänlihakseen tai niveliin. Se ei ole todellakaan leikin asia, vaan usein elämän ja kuoleman kysymys. Koska vanhana kuolleille lemmikeille harvoin tehdään ruumiinavauksia, emme tiedä, monenko seniorilemmikin kuolemaan huono suuhygienia on myötävaikuttanut. Uskallan välittää, että moni koira olisi elänyt merkittävästi pidempään ilman suussaan muhivaa tulehdusta.

Joudun kuitenkin viikoittain keskustelemaan omistajien kanssa, kannattaako ikääntyneen koiran hampaita hoitaa. Yleisin syy epäröinnille on pelko nukutuksen turvallisuudesta. Olisihan se kamalaa, jos lemmikki kuolisi toimenpiteen aikana ja omistaja potisi syyllisyyttä sen tuomisesta viimeiseksi jääneeseen hoitoon. Onneksi kuoleman riski asiallisesti tehdyn nukutuksen aikana on huomattavasti pienempi kuin riski suutulehduksen koitumisesta lemmikin kohtaloksi. Harva omistaja kuitenkaan ymmärtää pelätä hoitamatta jättämisen aiheuttamaa riskiä, jos eläinlääkäri ei asiasta heitä erikseen valista. Keskustelun jälkeen valtaosa omistajista onneksi päätyy varaamaan lemmikilleen ajan hammashoitoon.

Toinen malliesimerkki riskinhallinnan epätasapainosta on kipulääkitysten haittavaikutukset. Säännöllisesti törmään omistajiin, jotka ovat jättäneet lemmikille määrätyt kipulääkkeet antamatta haittavaikutusten pelossa. Siinä vaiheessa tekisi mieli kysyä, ottaako omistaja itse särkylääkettä päänsärkyyn tai nilkan nyrjähdykseen, vaikka Buranasta voi saada mahahaavan. Harva jättää särkylääkkeen ottamatta, sillä riski on verrattain pieni lääkkeen tuomaan välittömään hyötyyn nähden.

Lemmikkien kohdalla omistajien on ehkä hankalampi hahmottaa kipulääkkeen tuomaa hyötyä, sillä kipu ei tunnu omakohtaisesti eikä lemmikki valita siitä meidän kielellämme. Lisäksi eläinlääkkeiden mahdollisia haittoja painotetaan selkeämmin siksi, että omistaja osaisi tarkkailla mahdollisia oireita, joita lemmikki ei osaa sanoin meille kertoa. Se ei tarkoita, että haittavaikutukset olisivat merkittävästi yleisempiä ja vakavampia – saati että määrätyn lääkkeen voisi jättää varmuuden vuoksi antamatta.

Harva kipulääkkeitä kitsaasti lemmikilleen antava omistaja tulee ajatelleeksi, kuinka puutteellinen kivunhoito hidastaa toimenpiteestä toipumista ja altistaa esimerkiksi raivokkaalle haavan nuolemiselle ja sitä kautta haavatulehduksille. Pitkäaikaisen kivun, kuten nivelrikon, tapauksessa puutteellinen kivunhoito vähentää lemmikin liikkumista, mikä heikentää sen lihaskuntoa ja nopeuttaa näin rampautumista. Hoitamatta jättämiselläkin on siis hintansa.

On täysin ymmärrettävää, että aktiivinen riskinotto (esimerkiksi lemmikin tuominen toimenpiteeseen) tuntuu vaikeammalta kuin passiivinen riskinotto (yleensä hoitamatta jättäminen). Kannattaa kuitenkin muistaa, että kehittyneen hoidon ansiosta nykylemmikit elävät keskimäärin pidempään kuin edeltäjänsä.

18/05/2025

Kaiken kiireen keskellä meinasi unohtua kokonaan, että tänä keväänä minulle tuli pyöreät kymmenen vuotta täyteen eläintenkouluttajan ammattitutkinnon suorittamisesta.

Paljon on ala kehittynyt vuosikymmenessä. Tutkintoa tehdessäni se oli vielä uusi ja huonosti tunnettu, sillä ensimmäiset eläintenkouluttajat olivat valmistuneet vasta viitisen vuotta aiemmin. Tuohon aikaan jouduin myös säännöllisesti vääntämään vanhanaikaisten johtajuusteorioiden kannattajien kanssa. Nykyään ajatus pevi-kouluttajista, kolinapurkeista ja jääkausista tuntuu onneksi kaukaiselta. Niin se maailma muuttuu, eikä kehitys varmasti tähän lopu.

13/05/2025

Ihanaa, että tässä opastetaan kysymään hevoselta, mitä se pitää arkipäiväisestä toimenpiteestä. Toivottavasti tällainen suhtautuminen hevosiin yleistyy nopeasti!

Uskoakseni hevonen on huomassamme elävistä lajeista eniten toiminnan kohde, jonka näkökulma on perinteisesti sivuutettu tyystin. Alalla puhutaan paljon hevoslähtöisyydestä ja hevosen hyvinvoinnista huolehtimisesta, m***a usein nämä termit määritellään ihmisen näkökulmasta. Ihminen päättää, haluaako hevonen elää karsinassa vai pihatossa ja tarhaako se yksin vai yhdessä sille valitsemamme kaverin kanssa. Ihminen päättää, paljonko ja millaista liikuntaa hevonen tarvitsee.

Valitettavan usein hevonen leimataan hankalaksi, jos se ei sopeudu tekemiimme valintoihin. Hankalien ja kiukuttelevien hevosten määrästä - ja mahahaavojen yleisyydestä - päätellen kaikki hevosten puolesta tekemämme valinnat eivät välttämättä ole niille mieluisia tai edes hyvinvoinnin kannalta optimaalisia.

Onneksi maailma kehittyy ja modernimpaa hevosenpitoa näkee koko ajan enemmän. Uskon vahvasti, että hevosen kuunteleminen on kasvava trendi.